Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Ruoka on kulttuuria’

Keväällä 2008 seistessäni pohjoisessa Namibiassa Etoshan kansallispuiston sisäänpääsyportin parkkipaikalla aloin ihmetellä joka puolelta kuuluvaa rapinaa. Hetken päästä huomasin, että puut olivat lähes lehdettömiä, ja rapina kuului puiden runkoja ja oksia pitkin ryömivistä 5-10 sentin mittaisista mopane-madoista. Matoja oli joka puolella ja itse yritin lähinnä välttyä astumasta näiden ällöjen lötköjen vihreiden otusten päälle, kun taas lähistöllä asuva nainen kuljeskeli ympäri parkkipaikkaa ja keräsi matoja kassiinsa. Mopanet voidaan nimittäin kokata ainakin kuivaamalla tai keittämällä.

Oman käsitykseni mukaan Namibian pääkaupungissa Windhoekissa mopane-matojen osuus jokapäiväisessä ruokavaliossa on vähentynyt esimerkiksi pikaruokakulttuurin yleistyessä (ja se todella on yleistä Namibiassa, sanokaa mun sanoneen – eikä siihen tarvita edes mäkkäriä, joita Namibiassa ei ole!). Näin yhdessä pääsanomalehdessä artikkelin, jossa hiv-positiivisia ihmisiä kehotettiin syömään mopane-matoja niiden korkean proteiinipitoisuuden takia. Osa väestöstä on aliravittuja, ja 20% namibialaisista kantaa hi-virusta. Antiretroviraalilääkkeet taas eivät tehoa, jos ruokavalio ei ole tarpeeksi tukeva, ”laadullisesti riittävä” kuten oikea määritelmä kaiketi kuuluu.

Vierasta (ruoka)kulttuuria tulee usein pitäneeksi jotenkin pysähtyneempänä tai aidompana kuin omaansa. Surkuttelen namibialaisen ruokakulttuurin muutosta, mutta kuitenkin perinteiset suomalaiset nauris ja mämmi herättävät minussa ajatuksen, että niitä voi syödä vasta jos ”parempaa” ei ole saatavilla. Mutta miksipä myös namibialaiset eivät hylkäisi mopane-matojaan uusien, modernimpien ja mainostetumpien ruokien ilmestyessä kauppoihin?

Kun näin kuivattuja mopaneja myynnissä torilla, kasvissyöjänä ajattelin että siinäpä on ekologista lihaa. Kuitenkaan en vain kyennyt maistamaan sitä kuivaa, hajutonta mustaa pötkylää.
Toisaalta madoista on tullut Namibiassa kysytty herkku ja niitä on pohjoisosissa joinakin vuosina kerätty myytäväksi jopa liikaa – siis ”ryöstökerätty” – niin, että paikallisten viranomaisten on pitänyt rajoittaa matojen keräämistä. Vanhan perusruuan jouduttua ensin marginaaliin se jonkin ajan kuluttua sitten kelpaakin taas gourmet-herkkusuille ja eksotiikan tavoittelijoille. Kenties mopane-matojen terveellisyyden hehkutus jonain päivänä nostaa niiden suosiota myös terveystietoisten kuluttajien keskuudessa.

Kirjoitti: Marja

Mainokset

Read Full Post »

On vaikea kuvitella kutsukorttia, jossa lukee: ”Tervetuloa juhliimme! Muista syödä hyvin ennen tuloasi.” Ihmiselle ruuan jakaminen on vähintäänkin luontaista, ellei vastustamatonta. Eikä jakaminen koske vain ruoka-aineksia, vaan myös ruokailuhetkeä. Opiskelukaverini paastosi kerran ja piti sitä muuten hyvänä kokemuksena, mutta oivalsi kuinka monesta sosiaalisesta tuokiosta päivän mittaan jää loitolle, ellei tarkoituksella mene ruokailevien seuraan.

Kirjassaan ”Jalouden alkuperä” (Origins of virtue) englantilainen biologi – ja ilmeisesti wanna-be taloustietelijä – Matt Ridley pyörittelee kiintoisasti ruuan jakamisen historiaa. Jakamisen alkuperän katsotaan ulottuvan aikaan, jolloin asuttiin savannilla, keräiltiin ja metsästeltiin. Tärkeää ravintoa olivat suurikokoiset kasvissyöjäeläimet, esimerkiksi seeprat, gasellit ja gnut. Näiden saalistamiseen ei yksi sankari kyennyt, tarvittiin joukko samanhenkisiä. Haaste korostui, jos himoittiin isompaa saalista, kuten kirahvia tai pohjoisempana mammuttia. Toisaalta jos saalistamisessa onnistuttiin, ruokaa saatiin enemmän kuin tarpeeksi. Koska noihin aikoihin jääkaapin toimitusaika oli miljoonisen vuotta, syntyi käytäntö tyrkätä tuoreita lihakappaleita suvulle, ystäville ja kylän naisille. Metsästäjä sai mainetta ja kunnioitusta, mikä oli sitten vaihdettavissa muihin hyödykkeisiin ja moninaisiin iloihin.

Kirjassa mainitaan, että lajeista ruuan suhteen sosiaalisimpia ovat suuria eläimiä saalistavat pedot, jotka samaan tapaan tarvitsevat yhteistyötä. Muilla lajeilla sosiaalisuus vähenee vastaavasti, jos ravinto on pienempää ja säännöllisemmin löytyvää – siis kasviksia ja pieniä eläimiä. Ridley mainitsee esimerkin apinatutkijan lapsesta, joka oli tottunut aterioimaan oranginpoikasten kanssa ja mielellään jakoi näille ruokaansa, mutta orangit eivät vastaavasti jakaneet kenellekään omia annoksiaan. Törkeää!

Toisaalta lihan jakamiseen perustuva teoria tuntuu vähän kaukaiselta, kun valtaosa maailman ihmisistä syö kasvisruokaa. Ja on huomattava, että maanviljelyn keksimisen myötä ”saalis” on silläkin saralla aika ajoin ylipursuava. Suomessa kekrijuhlien perinne on vaihtunut kaupunkilaispuutarhurin kiireeksi jakaa palstansa kaikki jättimäiset kesäkurpitsat kaveripiiriin.

Muitakin muutoksia on nähtävissä. Miksi bileissä kaikki tunkevat keittiöön? Jos joku tekee ruokaa, vaikka yksinkertaistakin, niin tulee toinen ja kolmas auttamaan tai ainakin kokin seuraksi. Isännän ja emännän yksinäinen vastuu ruuan tarjoamisessa tuntuisi olevan hellittämässä. Nykyisin ei ainakaan Suomessa aiheuta suurta pahennusta, jos ruoka ei olekaan pöydässä odottamassa kun ensimmäinen vieras saapuu, vaan ruuan valmistaminen yhdessä onkin usein se juju. Onpa lanseerattu käsite ”ruuanlaittoruoka”, sitä napsitaan samalla kun tehdään varsinaista suurempaa ja monivaiheisempaa, kaikessa rauhassa ja sydämellä.

Kirjoitti: Markus

Read Full Post »

Tunsin olevani väärässä paikassa: ne muut – ketkä muut? Eihän täällä juuri muita käy – pitävät tätä sopimattomana. Haltin vaellusasussa ja merkkirepun kanssa sonnustautuneen, joten kuten toimeentulevan opiskelijan ei kuuluisi olla täällä. Roskiksethan on perinteisesti varattu vähävaraisille tai miten me nyt heitä kutsummekaan. Silti tuntui väärältä jättää kaikki herkut odottamaan omistajuussuhteen siirtymistä kaupalta jäteyhtiölle.

Siksi päätin ryhtyä dyykkaamaan.

Jos olisin laittanut vierekkäin roskiksesta löydetyn ja kaupan hyllyltä ostetun omenan, laatuero olisi hyvin pieni. Kauppojen vaatimukset tuotteiden laadun suhteen ovatkin nousseet pilviin: pieni lommo omenassa määrittelee hedelmän myyntikelvottomaksi. Kuluttajille pitää tarjota parasta laatua ja sitä kuluttajat osaavatkin vaatia. Rahalle pitää saada vastinetta. Kuitenkin mitä enemmän heitetään pois, sitä enemmän hävikkiä syntyy. Ja hävikki pitää kattaa jollain tapaa. Samanaikaisesti omenakilon hinta kaupassa ei siis voi ainakaan laskea, sillä omenia, kuten lukuisia muitakin tuotteita, heitetään surutta roskiin uskomattomia määriä. Tietenkin löytyy oikeitakin syitä – kuten kylmäketjun katkeaminen – elintarvikkeiden poisheittämiselle. Usein on kuitenkin vain veteen piirretty viiva, joka määrittelee omenan olevan liian huono myytäväksi.

Olin vähän aikaa sitten ostoksilla eräässä lähikaupassa Kalliossa. Vihanneshyllyn kohdalla lenteli salaattipusseja vinhaa vauhtia lattialle. Ällistyin, millä epäkunnioituksella ruokaa kohdeltiin. Sitten tajusin reagoida. Kysyin, voisinko ottaa lattialle heitetyn salaatin mukaani, koska se näyttää mielestäni yhä hyvältä. Vastaus ei yllättänyt, mutta tapahtumasta virisi kuitenkin oivallus: eikö tällaisen tilanteen kokeminen sopimattomaksi ole jotain sellaista, josta pitäisi päästä irti?

Nimimerkki: Suvi

Read Full Post »

Syöminen on ihmisen perustarve. Tarvitsemme ruokaa joka päivä. Ruokailu on kuitenkin paljon muutakin kuin vatsalaukun täyttämistä ja ravintoaineiden ahmintaa. Kaikki sen tietää, että hyvästä ruuasta tulee niin hyvä olo!

Suurin osa suomalaisista pitää ruoan herkullisuutta tärkeimpänä tekijänä omien valintojen takana. Ihmiset puhuvat hyvästä ruoasta, mutta mitä määreitä tuo hyvä on syönyt? Tähän kysymykseen on mahdoton etsiä vastausta ilman, että ruokaan liittyvät kulttuuriset sidonnaisuudet huomioidaan.

Suomalainen ruokakulttuuri on muuttunut muutaman viime vuosikymmenen aikana dramaattisesti. Lämpimien aterioiden määrä on vähentynyt ja välipalojen vastaavasti kasvanut. Etelän hedelmät, välipalajugurtit ja vastapaistetut karjalanpiirakat ovat tulleet kauppojen valikoimiin.
Myös se, että perheen molemmat aikuiset käyvät töissä on vaikuttanut ruokakulttuuriin. Arjen pyörittäminen sujuu sutjakkaammin, kun kaupasta saa pika- ja valmisruokia.

Slow food -ajattelu on vastaisku nopealle ruualle. Liike sai alkunsa 1980-luvun Italiasta ja on levinnyt jo 120 maahan. Sen ruokaihanteet perustuvat paikalliselle ruokatuotannolle, hitaalle syömishetkelle ja hyvälle seuralle. Myös avokeittiötrendi kielii omalta osaltaan siitä, että ihmiset haluavat tehdä ruokaa yhdessä ja seurassa.

Hyvän ruoan tulisi olla myös ekologisesti kestävää. Kun suomalaisilta helmikuussa 2009 kysyttiin, millä keinoilla he voivat vaikuttaa ilmastonmuutokseen, ruokaa ei vielä pidetty yhtä tärkeänä valintana kuin autoilua, matkailua tai sähkölaitteiden käyttöä.
Havahtumisia on kuitenkin tapahtunut, sillä keskustelua naudanlihan, maitotuotteiden ja kasvihuonevihannesten ympäristövaikutuksista käydään jo tavallisissakin kahvipöydissä. Huomaamme, että ruokatottumukset todella ovat sidoksissa aikaan ja paikkaan.

Suomalaisessa ruokakulttuurissa on paljon vaalimisen arvoista, väittävätpä ranskalaiset tai italialaiset omaan napaan tuijottajat mitä tahansa. Vaikka onkin virkistävää tietää kuinka muissa maailman kolkissa syödään, silti aina ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan.
Luottakaamme oman perimämme anteihin, kuten sienestämiseen ja marjastamiseen, vesiemme maittaviin kaloihin sekä herkullisiin juureksiin!

add to del.icio.us : Stumble It! : post to facebook

Kirjoitti: dodo

Read Full Post »

Kuka muistaa vanhaa letkautusta syömisestä ja elämisestä? Sitä ettei elä syödäkseen vaan syö elääkseen. Tai toisin päin. Hedonismi ja vatsan täyttämisen tuoma mielihyvä on kai osa aika normaalia ihmiseloa nykyään, mutta kummin päin sananlasku asettui vaikkapa 50 vuotta sitten? Vai onko syömisen ja elämisen suhteella mitään tekemistä ajan ja kulttuurin kanssa?

Itse määrittelen oman asenteeni yleensä ensimmäiseen kategoriaan. Siihen jossa syödään pääasiassa hengissä pysymisen takia. Tämä ei tietenkään estä minuakin tykkäämään tai olemaan tykkäämättä tietyistä mauista, koostumuksista tai raaka-aineista. Mutta gourmet-diggailijaksi minua ei kerta kaikkiaan saa. En pysty käsittämään, mitä merkitystä on jollain sävyeroilla, savunmakuisella vivahteella, täyteläisillä aromeilla…
Minun suussani kun ruoka maistuu lähinnä suolaiselta, makealta tai kirpeältä.

Oikeastaan ruoka ei aiheena kiinnostanut lainkaan ennen kuin tajusin sen ekologisen yhteyden. Kun ruoka lakkaa olemasta makutaidetta ja palaa arkiselle keittiön pöydälle tai muussautuneeksi banaaniksi kauppakassin pohjalle, pystyn suhtautumaan siihen intohimoisesti. Saan siis syödä elääkseni, mutta elämässä voi olla tärkeämpiäkin asioita. Kuten tuoteselosteet, alkuperämaat, raaka-aineet, kuljetustavat, ilmastovaikutukset…

Mietinkin, voivatko kulinaristinen nautinto ja koko tuontatoketjulle jakautuva hyvinvointi ikinä kohdata, ja rasittaisiko ruokailija vähemmän ympäristöään, jos ruoka olisi vain elämän välttämätön polttoaine?

Tästä aiheesta kaivataan vielä keskustelua…
Kirjoitti: *Lta

add to del.icio.us : Stumble It! : post to facebook

Read Full Post »