Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kaupunki ja ruoka’

On vaikea kuvitella kutsukorttia, jossa lukee: ”Tervetuloa juhliimme! Muista syödä hyvin ennen tuloasi.” Ihmiselle ruuan jakaminen on vähintäänkin luontaista, ellei vastustamatonta. Eikä jakaminen koske vain ruoka-aineksia, vaan myös ruokailuhetkeä. Opiskelukaverini paastosi kerran ja piti sitä muuten hyvänä kokemuksena, mutta oivalsi kuinka monesta sosiaalisesta tuokiosta päivän mittaan jää loitolle, ellei tarkoituksella mene ruokailevien seuraan.

Kirjassaan ”Jalouden alkuperä” (Origins of virtue) englantilainen biologi – ja ilmeisesti wanna-be taloustietelijä – Matt Ridley pyörittelee kiintoisasti ruuan jakamisen historiaa. Jakamisen alkuperän katsotaan ulottuvan aikaan, jolloin asuttiin savannilla, keräiltiin ja metsästeltiin. Tärkeää ravintoa olivat suurikokoiset kasvissyöjäeläimet, esimerkiksi seeprat, gasellit ja gnut. Näiden saalistamiseen ei yksi sankari kyennyt, tarvittiin joukko samanhenkisiä. Haaste korostui, jos himoittiin isompaa saalista, kuten kirahvia tai pohjoisempana mammuttia. Toisaalta jos saalistamisessa onnistuttiin, ruokaa saatiin enemmän kuin tarpeeksi. Koska noihin aikoihin jääkaapin toimitusaika oli miljoonisen vuotta, syntyi käytäntö tyrkätä tuoreita lihakappaleita suvulle, ystäville ja kylän naisille. Metsästäjä sai mainetta ja kunnioitusta, mikä oli sitten vaihdettavissa muihin hyödykkeisiin ja moninaisiin iloihin.

Kirjassa mainitaan, että lajeista ruuan suhteen sosiaalisimpia ovat suuria eläimiä saalistavat pedot, jotka samaan tapaan tarvitsevat yhteistyötä. Muilla lajeilla sosiaalisuus vähenee vastaavasti, jos ravinto on pienempää ja säännöllisemmin löytyvää – siis kasviksia ja pieniä eläimiä. Ridley mainitsee esimerkin apinatutkijan lapsesta, joka oli tottunut aterioimaan oranginpoikasten kanssa ja mielellään jakoi näille ruokaansa, mutta orangit eivät vastaavasti jakaneet kenellekään omia annoksiaan. Törkeää!

Toisaalta lihan jakamiseen perustuva teoria tuntuu vähän kaukaiselta, kun valtaosa maailman ihmisistä syö kasvisruokaa. Ja on huomattava, että maanviljelyn keksimisen myötä ”saalis” on silläkin saralla aika ajoin ylipursuava. Suomessa kekrijuhlien perinne on vaihtunut kaupunkilaispuutarhurin kiireeksi jakaa palstansa kaikki jättimäiset kesäkurpitsat kaveripiiriin.

Muitakin muutoksia on nähtävissä. Miksi bileissä kaikki tunkevat keittiöön? Jos joku tekee ruokaa, vaikka yksinkertaistakin, niin tulee toinen ja kolmas auttamaan tai ainakin kokin seuraksi. Isännän ja emännän yksinäinen vastuu ruuan tarjoamisessa tuntuisi olevan hellittämässä. Nykyisin ei ainakaan Suomessa aiheuta suurta pahennusta, jos ruoka ei olekaan pöydässä odottamassa kun ensimmäinen vieras saapuu, vaan ruuan valmistaminen yhdessä onkin usein se juju. Onpa lanseerattu käsite ”ruuanlaittoruoka”, sitä napsitaan samalla kun tehdään varsinaista suurempaa ja monivaiheisempaa, kaikessa rauhassa ja sydämellä.

Kirjoitti: Markus

Read Full Post »

Tunsin olevani väärässä paikassa: ne muut – ketkä muut? Eihän täällä juuri muita käy – pitävät tätä sopimattomana. Haltin vaellusasussa ja merkkirepun kanssa sonnustautuneen, joten kuten toimeentulevan opiskelijan ei kuuluisi olla täällä. Roskiksethan on perinteisesti varattu vähävaraisille tai miten me nyt heitä kutsummekaan. Silti tuntui väärältä jättää kaikki herkut odottamaan omistajuussuhteen siirtymistä kaupalta jäteyhtiölle.

Siksi päätin ryhtyä dyykkaamaan.

Jos olisin laittanut vierekkäin roskiksesta löydetyn ja kaupan hyllyltä ostetun omenan, laatuero olisi hyvin pieni. Kauppojen vaatimukset tuotteiden laadun suhteen ovatkin nousseet pilviin: pieni lommo omenassa määrittelee hedelmän myyntikelvottomaksi. Kuluttajille pitää tarjota parasta laatua ja sitä kuluttajat osaavatkin vaatia. Rahalle pitää saada vastinetta. Kuitenkin mitä enemmän heitetään pois, sitä enemmän hävikkiä syntyy. Ja hävikki pitää kattaa jollain tapaa. Samanaikaisesti omenakilon hinta kaupassa ei siis voi ainakaan laskea, sillä omenia, kuten lukuisia muitakin tuotteita, heitetään surutta roskiin uskomattomia määriä. Tietenkin löytyy oikeitakin syitä – kuten kylmäketjun katkeaminen – elintarvikkeiden poisheittämiselle. Usein on kuitenkin vain veteen piirretty viiva, joka määrittelee omenan olevan liian huono myytäväksi.

Olin vähän aikaa sitten ostoksilla eräässä lähikaupassa Kalliossa. Vihanneshyllyn kohdalla lenteli salaattipusseja vinhaa vauhtia lattialle. Ällistyin, millä epäkunnioituksella ruokaa kohdeltiin. Sitten tajusin reagoida. Kysyin, voisinko ottaa lattialle heitetyn salaatin mukaani, koska se näyttää mielestäni yhä hyvältä. Vastaus ei yllättänyt, mutta tapahtumasta virisi kuitenkin oivallus: eikö tällaisen tilanteen kokeminen sopimattomaksi ole jotain sellaista, josta pitäisi päästä irti?

Nimimerkki: Suvi

Read Full Post »

Lähikaupat, ravintolat, kahvilat, nakkikioskit, supermarketit, herkkupuodit, torit, leipomot, hampurilaisravintolat,  luomupuodit, elintarvikekioskit, koulujen ja työpaikkojen ruokalat, viljelypalstat, kauppahallit, jätskikiskat…

Nykykaupunkilainen hankkii ruokansa monin tavoin. Mutta mistä ruoka tulee kauppoihin ja voiko kaupunkilainen valita ekologisempaa ruokaa?

Runsaskalaisten järvien kunnissa kaupat tarjoavat vain kasvatettua kirjolohta, ja marja-aikanakin pakastevadelmat hallitsevat. Hangosta Utsjoelle ulkonasyöjä valitsee teollisista raaka-aineista pyöräytetyn kinkkupitsan ja kebabin välillä. Ruoka virtaa pöytiimme monesti turhan kaukaa ja paikallista ruokaa saa etsiä. Ruoan aiheuttamat päästöt pysyvät korkeina ja makunautinnot jäävät laihoiksi.

Sama ilmiö vaivaa muuallakin. Viime vuosina länsimaissa on liikehditty lähiruoan puolesta ja siitä on tullut ruoastaan kiinnostuneiden kuluttajien uusi luomu.

Helsingin yliopistossa vierailevan, ruoan maantieteeseen erikoistuneen professori Paul Kaldjianin mukaan lähiruoan ympärille muodostuneelle liikehdinnälle on ollut Yhdysvalloissa paremmat edellytykset kuin Suomessa. Yhdysvalloissa, kuten monissa muissakin maissa, joissa torjunta-aineita käytetään huomattavia määriä, luomuruoalle on enemmän tilausta kuin Suomessa. Meillä tavallistakin ruokaa pidetään hyvin puhtaana.

Vaikka Suomessakin kasvava joukko kuluttajia haluaisi lähiseudun tuottajien luonnonmukaisesti kasvattamia ja kalastamia raaka-aineita sekä rakkaudella tuottamia herkkuja, on välissä monia esteitä. Lähiruoan tuottajat ovat pääasiassa pienviljelijöitä, jotka tuottavat luomua. Pienten erien myyminen suurten ketjujen kauppoihin tai harvojen toimitusten kuljettaminen yksittäisiin erikoiskauppoihin ei ole tuottajalle kannattavaa.

Tarjonta luomuruoassa on usein laajinta isoissa marketeissa eikä omasta lähikaupasta löydy kuin muutama perustuote. Luomuruoan pienemmät päästöt eivät kuitenkaan ilmastoa paljoa auta, jos sitä noutamaan huristellaan omalla autolla.

Ruokapiirit ovat olleet yksi aktiivisten kuluttajien ratkaisuista lähi- ja luomuruoan hankalan saatavuuden ja kalliin hinnan muodostamaan ongelmaan. Piirin ideana on, että joukko ihmisiä tilaa yhteisesti ruokaa suoraan tuottajalta. Tuottaja toimittaa tilaukset yhteen paikkaan, josta piiriläiset noutavat omansa. Ilman välikäsiä ruokapiirin hinnat ovat edullisempia, eikä hävikistä tarvitse huolehtia. Ruokapiirikonseptista voi tulla uusi urbaani keino lähiruoan saamiseksi kaupunkien ytimeen.

Kirjoitti: dodo

add to del.icio.us : Stumble It! : post to facebook

Read Full Post »