Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Länsi-Afrikan Malissa ruokavalio on vanhastaan ilmastoystävällinen: etenkin maaseudulla syödään kasviksia ja viljaa, ja liha on juhlaruokaa. Viime vuosina tuoreet vihannekset ovat tulleet Malin kaupungeissa miltei trendiruuaksi. Niiden kasvava kysyntä koituu myös Dodon tukeman Sinsibere-osuuskunnan hyväksi, sillä osuuskunta auttaa maaseudun naisia saamaan viljelemänsä tomaatit ja sipulit myyntiin.

Niinpä papu-vihannesillalliset pääkaupunki Bamakossa edesauttavat ilmastonmuutoksen torjuntaa, sillä vihannesten viljelyn turvin naiset voivat lopettaa aavikoitumista kiihdyttävän polttopuukaupan.

Malilaiset pavut – Syo masirilen

500 g tuoreita vihreitä papuja
4 tomaattia
3 uutta sipulia
3 rkl maapähkinäöljyä (Suomessa voit käyttää vastaavasti rypsiöljyä)
2 valkosipulinkynttä
Persiljaa, suolaa ja pippuria

Pese ja pieni tomaatit. Kuori ja hienonna sipulit, myös varret. Hienonna valkosipuli ja persilja. Kuori pavut, keitä niitä 20 minuuttia suolatussa vedessä ja valuta. Sekoita kaikki ainekset salaattikulhoon. Sekoita joukkoon suola, pippuri ja öljy.

 

Afrikan itärannikon suurella, punaisella saarella Madagaskarilla malagassi-väestön pääruoka-aine on riisi, jota syödään perinteisesti kolme kertaa päivässä. Riisiä viljellään saaren poikki kulkevalla ylänköalueella ja peltoja löytyy myös pääkaupungin katujen varsilta. Tuotantoketjun epäkohtana on, että Madagaskarilta viedään laadukasta riisiä ulkomaille ja maahan puolestaan tuodaan halpaa, huono¬laatuisempaa riisiä, jotta sitä riittäisi myös oman väestön tarpeisiin. Dodon Tany maitso -hanke pyrkii parantamaan maaseutuväestön ruokaturvaa kouluttamalla heitä viljelemään vihanneksia ja papuja monipuolisesti sekä ekologisesti, jotta ainutlaatuista sademetsää ei tarvitsisi kasketa viljelysmaaksi.

Magaskarilaiset härkäpavut Kabaro Gasy

Härkäpapuja
Pari sipulia
Vihanneksia satokauden mukaan
Öljyä
Maustamiseen:
Reilusti inkivääriä, suolaa ja pippuria

Liota ja kypsennä pavut. Kuumenna öljy padassa, kuullota sipulit ja lisää muut ainekset. Hauduta kypsäksi. Madagaskarilla pavut syödään riisin lisukkeena, Suomessa riisin voit korvata esimerkiksi ohralla.

Peruna vs. Riisi

Yli puolet maailman väestöstä saa pääasiallisen ravintonsa riisistä ja se täyttää yhä useammin suomalaisenkin lautasta. Perinteinen peruna on kuitenkin ympäristöstä ja ilmastosta kiinnostuneen valinta. Riisin viljelystä syntyy 1,5 % maailman kasvihuonepäästöistä eli 45-100 miljoonaa tonnia metaania vuodessa. Vertailun vuoksi, suomen metaanipäästöt ovat noin 0,2 miljoonaa tonnia vuodessa. Metaanin kasvihunevaikutus on yli 20 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi.

RIISI
+ useita vaihtoehtoja sushiriisistä tummaan
+pikariisi kypsyy alle 10 minuutissa
+saatavilla myös reilun kaupan tuotteena
-tuotanto aiheuttaa paljon metaania: viljely tapahtuu etupäässä vesittämällä peltoja. Maan ollessa veden peitossa tapahtuu mätänemistä, jossa syntyy metaania
– kuluttaa suurimman osan maailman viljelyyn käytetystä vedestä. Viljelyyn käytetty vesi aiheuttaa kuivuutta muualla.
-alkuperäismaista tai viljelijöiden olosuhteista ei useinkaan ei ole useinkaan tietoa, kauppaa hallitsevat suuryhtiöt.

PERUNA
+tuotanto ja kulutus kuluttavat vähän luonnonvaroja ja kuormittavat vähän ilmastoa
+kasvaa hyvin Suomessa avomaalla, vaikka kotoisin Etelä-Amerikasta
+ säilyy hyvin, siispä luonnollista kausiruokaa lähes mihin aikaan vuodesta tahansa
+kotimaista lähiruokaa
+tarjolla myös luomuna
+edullinen ja myydään irtotavarana
+tuoreena ostettaessa vähän käsitelty
-pitkä kypsennysaika
-useimmiten tarjolla vain muutama peruslajike
-suurkeittiöiden suosima valmiiksi kuorittu peruna, on mauton, kuiva ja kuminen


Karkea arvio energiahävikistä ruoantuotannon eri vaiheissa

Lähde: A gross estimate of the global picture of losses, conversion and wastage at different stages of the food supply chain. (2009, Edited by Joel Benoit). In UNEP/GRID-Arendal Maps and Graphics Library. Retrieved 18:25, June 11, 2009

Kaupunkiviljely – global to local

Julkaistu Koor-lehdessä toukokuussa 2009. http://www.koor.fi

Viljelyä kaupungeissa – keittiökasveja takapihoilta ja joutomailta?

Monissa maailman kasvavissa miljoonakaupungeissa tavallisten ihmisten päivittäinen ravinnon saanti on ongelmallista. Niissä onkin syntynyt kekseliäitä, kestäviä ja elintärkeiksi muodostuneita tapoja viljellä hyötykasveja sekä harjoittaa pienimuotoista karjataloutta.

Ruoantuotannon ja siihen liittyvien globaalien ongelmien myötä pienet yksittäiset makroviljelmät ovat kasvamassa jo laajemmiksi visioiksi. Niissä kaupungit tuottavat suuria määriä ruokaa aurinko- ja tuulivoimaa hyödyntävissä pilvenpiirtäjissä, pystypuutarhoissa ja vaikkapa viherkatoilla. Ennen kuin visiot tulevat todeksi, urbaani ruoantuotanto voi kehittyä ja kasvaa ilmiönä yksilöiden ja yhteisöjen haltuunsa ottamissa välitiloissa ja kaupunkien joutomailla.

Ravinnon hankkkiminen lienee minkä tahansa eliölajin merkittävin ja välittömin yhteys ympäröivään luontoon. Hyötykasvien viljely voikin olla intensiivisimpiä luontokokemuksia, joita kaupunkilainen voi asuinympäristössään saada. Vieraantuminen luonnosta tarkoittaa osittain myös vieraantumistaruoasta. Kuitenkin kiinnostus ravinnon alkuperään ja puhtauteen on kasvamassa – kenties yleisen ruoan turvallisuuteen liittyvän huolen vuoksi.

Maatalouden harjoittaminen keskittyy useimmiten kauas kaupungeista ja ruoan reittien piteneminen ja alkuperän hämärtyminen globaalissa mittakaavassa nostaa ekologisemman, lähempänä tuotetun ja tunnistettavamman ruoan kysyntää. Yksi keino päästä ruoan alkulähteille on tuottaa sitä itse.

Monilla hiljattain kaupungistuneilla on tietoa ja kokemusta kasvien kasvatuksesta ja hoidosta. Tieto periytyy usein ajoilta, jolloin he tai heidän vanhempansa asuivat maaseudulla. Sama ilmiö koskee myös maahanmuuttajia ja niitä erilaisia asuinympäristöjä ja ilmastoja, joista he ovat kotoisin. Arvokkaan viljelytietouden tuominen urbaaniin ympäristöön voi edistää ruoan tuotantoa ja saantia kaupungeissa. Niukat maa-alat yhdistettynä tiheään asutukseen tarjoavat sekä mahdollisuuksia että haasteita viljelytekniikoiden kehittelylle ja yhteisöjen työnjaolle. Ylijäämäiset mikromaataloudet voivat toimia kaupungeissa elimellisenä osana myynti- ja jakelukanavia ja näin kehittää kaupunkien omia ruokakulttuureja ja -yhteisöjä.

Helsingissä hyötykasvien viljelyä onkin harjoitettu jo pitkään niin kaupungin omilla puutarhoilla kuin siirtolapuutarhoilla ja -palstoilla. Viljelypaikkojen kysyntä on kuitenkin kasvanut yli tarjonnan ja vuosien odotus palstajonossa saattaakin tyrehdyttää pyrkimyksiä ja innostusta oman vihannessadon tuottajaksi. Riittävällä tiedolla ja taidolla, ja tietenkin innolla, viljely voi onnistua niin ikkunalaudoilla, parveikkeilla kuin pihoillakin. Kaupunkitilan hyötykäyttö, oman elinympäristönsä haltuunotto ja sen viihtyisyydestä yhdessä huolehtiminen on myös hyvä syy ja motivaatio kaupunkiviljelylle.

Niin kutsutuissa välitiloissa viljeleminen on ilmiö, joka toteutuu jo useissa miljoonakaupungeissa, joissa jokainen neliömetri on arvokasta tilaa. Näissä kaupungeissa on huomattu, että pelkän nurmikon sijaan paikka voi olla hyödyllinen ja tuottava – estetiikasta tinkimättä: näissä paikoissa voidaan kasvattaa yrttejä, porkkanoita ja papuja ja samalla voidaan syventää kaupunkilaisten suhdetta omaan ympäristöönsä kuten myös edistää monitahoisempaa yhteisöllisyyttä. Lontoossa on käynnissä Capital Growth niminen hanke, joka tähtää 2012 uuteen viljelypaikkaan kaupungissa vuoteen 2012 mennessä. Pietarissa sen sijaan viljellään kerrostalon katolla. Eläkeläinen Alla Jakovleva Sokol koordinoi kattopuutarhaa joviidettätoista vuotta yhdeksän kerroksisessa kerrostalossa n. 10 kilometriä etelään Pietarin keskustasta. Katolla kasvatetaan mm. salaattia ja tomaatin taimia sekä kukkia asukastalojen pihoille viihtyisyyttä lisäämään. Vatsantäytteen ja mukava puuhan lisäksi viljely on sosiaalinen ja yhteisöllinen tapahtuma. Alla kertookin, että kepposia tehneet nuoret hyvittivät tekonsa kantamalla turvesäkkejä viljelyksille ja talon asukkaidenvälinen luottamus on kasvanut. Yhteinen puutarhahanke on myös monen asukkaan ylpeyden aihe ja usein satoa tärkeämpää onkin yhdessä tekeminen.

Voisimmeko mekin Helsingissä ja muissa kaupungeissa kuokkia perunoita, kerätä sadon sipuleista tai punajuurista niillä alueilla, joilla olemme tottuneet näkemään nurmikkoa, koristeistutuksia tai vaikka parkkipaikkoja? Miten, missä ja kenen ehdoilla? Dodo ry:n kaupunkiviljelyryhmähakee vastauksia näihin kysymyksiin tulevana kesänä erilaisten viljelyprojektien kautta. Kokeilemme urbaaneja istutuksia muun muassa asfalttipihoilla, katoilla ja radan varrella. Mukana on myös erilaisia yhteisöjä leikkipuiston lapsistaäijänköriläisiin. Hanke on osa Dodo ry:n vuoden teemaa kaupungit ja ruoka ja projektin tuloksia esitellään mm. Megapolis 2024 -ympäristöseminaarissa syksyllä 2009.

Ota yhteyttä jos haluat mukaan rinkiin tai haluat vaikka esitellä kukoistavia parvekeviljelmiäsi! Myös palstaviljelijöiden vinkit ja kokemukset ovat tervetulleita! Kaupunkiviljelmien kasvukautta voi seurata osoitteesta: globaalipiknik.wordpress.com/kaupunkiviljelya/

Jaska ja Päivi

Mopane-madot

Keväällä 2008 seistessäni pohjoisessa Namibiassa Etoshan kansallispuiston sisäänpääsyportin parkkipaikalla aloin ihmetellä joka puolelta kuuluvaa rapinaa. Hetken päästä huomasin, että puut olivat lähes lehdettömiä, ja rapina kuului puiden runkoja ja oksia pitkin ryömivistä 5-10 sentin mittaisista mopane-madoista. Matoja oli joka puolella ja itse yritin lähinnä välttyä astumasta näiden ällöjen lötköjen vihreiden otusten päälle, kun taas lähistöllä asuva nainen kuljeskeli ympäri parkkipaikkaa ja keräsi matoja kassiinsa. Mopanet voidaan nimittäin kokata ainakin kuivaamalla tai keittämällä.

Oman käsitykseni mukaan Namibian pääkaupungissa Windhoekissa mopane-matojen osuus jokapäiväisessä ruokavaliossa on vähentynyt esimerkiksi pikaruokakulttuurin yleistyessä (ja se todella on yleistä Namibiassa, sanokaa mun sanoneen – eikä siihen tarvita edes mäkkäriä, joita Namibiassa ei ole!). Näin yhdessä pääsanomalehdessä artikkelin, jossa hiv-positiivisia ihmisiä kehotettiin syömään mopane-matoja niiden korkean proteiinipitoisuuden takia. Osa väestöstä on aliravittuja, ja 20% namibialaisista kantaa hi-virusta. Antiretroviraalilääkkeet taas eivät tehoa, jos ruokavalio ei ole tarpeeksi tukeva, ”laadullisesti riittävä” kuten oikea määritelmä kaiketi kuuluu.

Vierasta (ruoka)kulttuuria tulee usein pitäneeksi jotenkin pysähtyneempänä tai aidompana kuin omaansa. Surkuttelen namibialaisen ruokakulttuurin muutosta, mutta kuitenkin perinteiset suomalaiset nauris ja mämmi herättävät minussa ajatuksen, että niitä voi syödä vasta jos ”parempaa” ei ole saatavilla. Mutta miksipä myös namibialaiset eivät hylkäisi mopane-matojaan uusien, modernimpien ja mainostetumpien ruokien ilmestyessä kauppoihin?

Kun näin kuivattuja mopaneja myynnissä torilla, kasvissyöjänä ajattelin että siinäpä on ekologista lihaa. Kuitenkaan en vain kyennyt maistamaan sitä kuivaa, hajutonta mustaa pötkylää.
Toisaalta madoista on tullut Namibiassa kysytty herkku ja niitä on pohjoisosissa joinakin vuosina kerätty myytäväksi jopa liikaa – siis ”ryöstökerätty” – niin, että paikallisten viranomaisten on pitänyt rajoittaa matojen keräämistä. Vanhan perusruuan jouduttua ensin marginaaliin se jonkin ajan kuluttua sitten kelpaakin taas gourmet-herkkusuille ja eksotiikan tavoittelijoille. Kenties mopane-matojen terveellisyyden hehkutus jonain päivänä nostaa niiden suosiota myös terveystietoisten kuluttajien keskuudessa.

Kirjoitti: Marja

Kaikki alkaa Maasta

Soil for Life on Etelä-Afrikan Kapkaupungissa toimiva kansalaisjärjestö, joka on keskittynyt parantamaan slummien ja lähiöiden (townships) asukkaiden elämänlaatua opettamalla heitä viljelemään kasviksia. Käytetyt menetelmät ovat mahdollisimman kestäviä ja ekologisia.

Järjestön toiminta ei ole rajoittunut ainoastaan slummeihin, vaan sen viljelykurssit ja -työpajat ovat kaikille avoimia, joskin ne maksavat pienen summan rahaa. Tarkoitus on kannustaa ja opettaa ihmisiä viljelemään pienessä tilassa luonnonmukaisin keinoin. Kurssien aiheina ovat kasvintuotannon lisäksi esimerkiksi matojen käyttö maanparannuksessa, kompostointi ja luonnolliset lannoitteet.

Työpajoihin osallistuneet voivat ryhtyä vapaaehtoisiksi ja opettaa viljelyä slummien asukkaille. Köyhien epävirallisten asuinalueiden asukkaat siis saavat opetusta ja viljelytarpeita ilmaiseksi.

Etelä-Afrikan slummeissa oma ruoantuotanto voi parantaa ihmisten elämänlaatua olennaisesti, sillä he saavat tuoreitten kasvisten lisäksi itselleen tekemistä ja mahdollisesti elinkeinonkin kasvisten ja niistä valmistettujen tuotteiden myynnistä. Viljelysadosta valmistettujen tuotteiden markinnointi hoituu ainakin osittain järjestön toimesta. Etenkin perheellisten elämään tämä ruoantuotannon opettelu voi tuoda huomattavan parannuksen.

Samalla tietysti levitetään paikallisten joukkoon ekologista ajattelutapaa ja järjestön toimintaan on kuulunut mm. puuistutusten tekeminen ja muutenkin esim. eroosiosta tiedottaminen ja maaperän hyvään kuntoon panostaminen. Etelä-Afrikan maa-alasta vain noin 14% on viljelykelpoista (Soil for Lifen mukaan), joten maaperän säilyttäminen hyväkuntoisena ja uusien viljelypaikkojen löytäminen on tärkeää.

Lisätietoja http://soilforlife.co.za
Sivustolta löytyvässä Biophile-lehdessä on myös käytännön viljelyvinkkejä ja ohjeita oman pienen viljelmän perustamiseen.

Anna H

Murunen mammuttia

On vaikea kuvitella kutsukorttia, jossa lukee: ”Tervetuloa juhliimme! Muista syödä hyvin ennen tuloasi.” Ihmiselle ruuan jakaminen on vähintäänkin luontaista, ellei vastustamatonta. Eikä jakaminen koske vain ruoka-aineksia, vaan myös ruokailuhetkeä. Opiskelukaverini paastosi kerran ja piti sitä muuten hyvänä kokemuksena, mutta oivalsi kuinka monesta sosiaalisesta tuokiosta päivän mittaan jää loitolle, ellei tarkoituksella mene ruokailevien seuraan.

Kirjassaan ”Jalouden alkuperä” (Origins of virtue) englantilainen biologi – ja ilmeisesti wanna-be taloustietelijä – Matt Ridley pyörittelee kiintoisasti ruuan jakamisen historiaa. Jakamisen alkuperän katsotaan ulottuvan aikaan, jolloin asuttiin savannilla, keräiltiin ja metsästeltiin. Tärkeää ravintoa olivat suurikokoiset kasvissyöjäeläimet, esimerkiksi seeprat, gasellit ja gnut. Näiden saalistamiseen ei yksi sankari kyennyt, tarvittiin joukko samanhenkisiä. Haaste korostui, jos himoittiin isompaa saalista, kuten kirahvia tai pohjoisempana mammuttia. Toisaalta jos saalistamisessa onnistuttiin, ruokaa saatiin enemmän kuin tarpeeksi. Koska noihin aikoihin jääkaapin toimitusaika oli miljoonisen vuotta, syntyi käytäntö tyrkätä tuoreita lihakappaleita suvulle, ystäville ja kylän naisille. Metsästäjä sai mainetta ja kunnioitusta, mikä oli sitten vaihdettavissa muihin hyödykkeisiin ja moninaisiin iloihin.

Kirjassa mainitaan, että lajeista ruuan suhteen sosiaalisimpia ovat suuria eläimiä saalistavat pedot, jotka samaan tapaan tarvitsevat yhteistyötä. Muilla lajeilla sosiaalisuus vähenee vastaavasti, jos ravinto on pienempää ja säännöllisemmin löytyvää – siis kasviksia ja pieniä eläimiä. Ridley mainitsee esimerkin apinatutkijan lapsesta, joka oli tottunut aterioimaan oranginpoikasten kanssa ja mielellään jakoi näille ruokaansa, mutta orangit eivät vastaavasti jakaneet kenellekään omia annoksiaan. Törkeää!

Toisaalta lihan jakamiseen perustuva teoria tuntuu vähän kaukaiselta, kun valtaosa maailman ihmisistä syö kasvisruokaa. Ja on huomattava, että maanviljelyn keksimisen myötä ”saalis” on silläkin saralla aika ajoin ylipursuava. Suomessa kekrijuhlien perinne on vaihtunut kaupunkilaispuutarhurin kiireeksi jakaa palstansa kaikki jättimäiset kesäkurpitsat kaveripiiriin.

Muitakin muutoksia on nähtävissä. Miksi bileissä kaikki tunkevat keittiöön? Jos joku tekee ruokaa, vaikka yksinkertaistakin, niin tulee toinen ja kolmas auttamaan tai ainakin kokin seuraksi. Isännän ja emännän yksinäinen vastuu ruuan tarjoamisessa tuntuisi olevan hellittämässä. Nykyisin ei ainakaan Suomessa aiheuta suurta pahennusta, jos ruoka ei olekaan pöydässä odottamassa kun ensimmäinen vieras saapuu, vaan ruuan valmistaminen yhdessä onkin usein se juju. Onpa lanseerattu käsite ”ruuanlaittoruoka”, sitä napsitaan samalla kun tehdään varsinaista suurempaa ja monivaiheisempaa, kaikessa rauhassa ja sydämellä.

Kirjoitti: Markus

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.