Kaikki alkaa Maasta

Soil for Life on Etelä-Afrikan Kapkaupungissa toimiva kansalaisjärjestö, joka on keskittynyt parantamaan slummien ja lähiöiden (townships) asukkaiden elämänlaatua opettamalla heitä viljelemään kasviksia. Käytetyt menetelmät ovat mahdollisimman kestäviä ja ekologisia.

Järjestön toiminta ei ole rajoittunut ainoastaan slummeihin, vaan sen viljelykurssit ja -työpajat ovat kaikille avoimia, joskin ne maksavat pienen summan rahaa. Tarkoitus on kannustaa ja opettaa ihmisiä viljelemään pienessä tilassa luonnonmukaisin keinoin. Kurssien aiheina ovat kasvintuotannon lisäksi esimerkiksi matojen käyttö maanparannuksessa, kompostointi ja luonnolliset lannoitteet.

Työpajoihin osallistuneet voivat ryhtyä vapaaehtoisiksi ja opettaa viljelyä slummien asukkaille. Köyhien epävirallisten asuinalueiden asukkaat siis saavat opetusta ja viljelytarpeita ilmaiseksi.

Etelä-Afrikan slummeissa oma ruoantuotanto voi parantaa ihmisten elämänlaatua olennaisesti, sillä he saavat tuoreitten kasvisten lisäksi itselleen tekemistä ja mahdollisesti elinkeinonkin kasvisten ja niistä valmistettujen tuotteiden myynnistä. Viljelysadosta valmistettujen tuotteiden markinnointi hoituu ainakin osittain järjestön toimesta. Etenkin perheellisten elämään tämä ruoantuotannon opettelu voi tuoda huomattavan parannuksen.

Samalla tietysti levitetään paikallisten joukkoon ekologista ajattelutapaa ja järjestön toimintaan on kuulunut mm. puuistutusten tekeminen ja muutenkin esim. eroosiosta tiedottaminen ja maaperän hyvään kuntoon panostaminen. Etelä-Afrikan maa-alasta vain noin 14% on viljelykelpoista (Soil for Lifen mukaan), joten maaperän säilyttäminen hyväkuntoisena ja uusien viljelypaikkojen löytäminen on tärkeää.

Lisätietoja http://soilforlife.co.za
Sivustolta löytyvässä Biophile-lehdessä on myös käytännön viljelyvinkkejä ja ohjeita oman pienen viljelmän perustamiseen.

Anna H

Murunen mammuttia

On vaikea kuvitella kutsukorttia, jossa lukee: “Tervetuloa juhliimme! Muista syödä hyvin ennen tuloasi.” Ihmiselle ruuan jakaminen on vähintäänkin luontaista, ellei vastustamatonta. Eikä jakaminen koske vain ruoka-aineksia, vaan myös ruokailuhetkeä. Opiskelukaverini paastosi kerran ja piti sitä muuten hyvänä kokemuksena, mutta oivalsi kuinka monesta sosiaalisesta tuokiosta päivän mittaan jää loitolle, ellei tarkoituksella mene ruokailevien seuraan.

Kirjassaan “Jalouden alkuperä” (Origins of virtue) englantilainen biologi – ja ilmeisesti wanna-be taloustietelijä – Matt Ridley pyörittelee kiintoisasti ruuan jakamisen historiaa. Jakamisen alkuperän katsotaan ulottuvan aikaan, jolloin asuttiin savannilla, keräiltiin ja metsästeltiin. Tärkeää ravintoa olivat suurikokoiset kasvissyöjäeläimet, esimerkiksi seeprat, gasellit ja gnut. Näiden saalistamiseen ei yksi sankari kyennyt, tarvittiin joukko samanhenkisiä. Haaste korostui, jos himoittiin isompaa saalista, kuten kirahvia tai pohjoisempana mammuttia. Toisaalta jos saalistamisessa onnistuttiin, ruokaa saatiin enemmän kuin tarpeeksi. Koska noihin aikoihin jääkaapin toimitusaika oli miljoonisen vuotta, syntyi käytäntö tyrkätä tuoreita lihakappaleita suvulle, ystäville ja kylän naisille. Metsästäjä sai mainetta ja kunnioitusta, mikä oli sitten vaihdettavissa muihin hyödykkeisiin ja moninaisiin iloihin.

Kirjassa mainitaan, että lajeista ruuan suhteen sosiaalisimpia ovat suuria eläimiä saalistavat pedot, jotka samaan tapaan tarvitsevat yhteistyötä. Muilla lajeilla sosiaalisuus vähenee vastaavasti, jos ravinto on pienempää ja säännöllisemmin löytyvää – siis kasviksia ja pieniä eläimiä. Ridley mainitsee esimerkin apinatutkijan lapsesta, joka oli tottunut aterioimaan oranginpoikasten kanssa ja mielellään jakoi näille ruokaansa, mutta orangit eivät vastaavasti jakaneet kenellekään omia annoksiaan. Törkeää!

Toisaalta lihan jakamiseen perustuva teoria tuntuu vähän kaukaiselta, kun valtaosa maailman ihmisistä syö kasvisruokaa. Ja on huomattava, että maanviljelyn keksimisen myötä “saalis” on silläkin saralla aika ajoin ylipursuava. Suomessa kekrijuhlien perinne on vaihtunut kaupunkilaispuutarhurin kiireeksi jakaa palstansa kaikki jättimäiset kesäkurpitsat kaveripiiriin.

Muitakin muutoksia on nähtävissä. Miksi bileissä kaikki tunkevat keittiöön? Jos joku tekee ruokaa, vaikka yksinkertaistakin, niin tulee toinen ja kolmas auttamaan tai ainakin kokin seuraksi. Isännän ja emännän yksinäinen vastuu ruuan tarjoamisessa tuntuisi olevan hellittämässä. Nykyisin ei ainakaan Suomessa aiheuta suurta pahennusta, jos ruoka ei olekaan pöydässä odottamassa kun ensimmäinen vieras saapuu, vaan ruuan valmistaminen yhdessä onkin usein se juju. Onpa lanseerattu käsite “ruuanlaittoruoka”, sitä napsitaan samalla kun tehdään varsinaista suurempaa ja monivaiheisempaa, kaikessa rauhassa ja sydämellä.

Kirjoitti: Markus

Pilaako lommo maun?

Tunsin olevani väärässä paikassa: ne muut – ketkä muut? Eihän täällä juuri muita käy – pitävät tätä sopimattomana. Haltin vaellusasussa ja merkkirepun kanssa sonnustautuneen, joten kuten toimeentulevan opiskelijan ei kuuluisi olla täällä. Roskiksethan on perinteisesti varattu vähävaraisille tai miten me nyt heitä kutsummekaan. Silti tuntui väärältä jättää kaikki herkut odottamaan omistajuussuhteen siirtymistä kaupalta jäteyhtiölle.

Siksi päätin ryhtyä dyykkaamaan.

Jos olisin laittanut vierekkäin roskiksesta löydetyn ja kaupan hyllyltä ostetun omenan, laatuero olisi hyvin pieni. Kauppojen vaatimukset tuotteiden laadun suhteen ovatkin nousseet pilviin: pieni lommo omenassa määrittelee hedelmän myyntikelvottomaksi. Kuluttajille pitää tarjota parasta laatua ja sitä kuluttajat osaavatkin vaatia. Rahalle pitää saada vastinetta. Kuitenkin mitä enemmän heitetään pois, sitä enemmän hävikkiä syntyy. Ja hävikki pitää kattaa jollain tapaa. Samanaikaisesti omenakilon hinta kaupassa ei siis voi ainakaan laskea, sillä omenia, kuten lukuisia muitakin tuotteita, heitetään surutta roskiin uskomattomia määriä. Tietenkin löytyy oikeitakin syitä – kuten kylmäketjun katkeaminen – elintarvikkeiden poisheittämiselle. Usein on kuitenkin vain veteen piirretty viiva, joka määrittelee omenan olevan liian huono myytäväksi.

Olin vähän aikaa sitten ostoksilla eräässä lähikaupassa Kalliossa. Vihanneshyllyn kohdalla lenteli salaattipusseja vinhaa vauhtia lattialle. Ällistyin, millä epäkunnioituksella ruokaa kohdeltiin. Sitten tajusin reagoida. Kysyin, voisinko ottaa lattialle heitetyn salaatin mukaani, koska se näyttää mielestäni yhä hyvältä. Vastaus ei yllättänyt, mutta tapahtumasta virisi kuitenkin oivallus: eikö tällaisen tilanteen kokeminen sopimattomaksi ole jotain sellaista, josta pitäisi päästä irti?

Nimimerkki: Suvi

Retiisi vs. tomaatti

Tässä hieman vertailevaa tutkimusta.
Tomaatti ja retiisi, kaksi vaihtoehtoista vihannesta salaattiin tai leivän päälle.

Retiisi
viljelylämpötila 10-20 °C
säilytyslämpötila 0°C, 
säilyvyys n. 2 viikkoa
viljellään Hollannissa avomaalla maaliskuun puolivälistä syyskuuhun, Suomessa vain satunnaisesti kesäaikaan    
talvella viljely matalissa katetuissa kasvitunneleissa, korkeus n. 20-40cm
taimet kasvavat niin nopeasti, että rikkaruohot eivät ole ongelma
retiisin viljelylämpötiloissa tuholaiset eivät juurikaan viihdy

Tomaatti
viljelylämpötila 25 °C
säilytyslämpötila 15 °C, 
säilyvyys noin 2 viikkoa
viljellään täyskorkeissa kasvihuoneissa
korkea viljelylämpötila on suosiollinen tuholaisille, joten tuholaistorjunta on mittavaa
viljellään sekä Suomessa paljon lämmitetyissä ja valaistuissa kasvihuoneissa että Espanjassa vähemmän lämmitetyissä ja valaistuissa kasvihuoneissa
poimitaan Espanjassa raakana ja kypsytetään etyleenilla Suomessa

Kirjoitti: dodo

: :

Torjutko lamaa lenkkimakkaralla vai kaalilla?

Kun talouskasvu hyytyy ja käteen jää entistä vähemmän rahaa, Baltit siirtyvät syömään kaalia ja perunaa ja suomalainen – noh, lenkkimakkaraa.

Taloussanomat kirjoitti taannoin mielenkiintoisesta havainnosta taloustaantuman paljastaessa armottomasti ruokakulttuurin kansalliset erot. Vanha kunnon suomalainen, ruotsalainen ja virolainen -vitsi sai taas uusia sävyjä.

Uutisessaan lenkkimakkarasta taantuman ruokakorivoittajana Talsa siteerasi HK Scanin toimitusjohtajaa Matti Perkonojaa:
“Baltit ovat alkaneet syödä perunaa, kaalia ja sisäelimiä, mutta Suomessa lenkkimakkaran kulutus on lähtenyt erittäin vahvaan kasvuun. Todennäköisesti Ruotsissakin kysyntä säilyy samansuuntaisena.”
Perkonoja tietää mistä puhuu, sillä sinivalkoisella lenkkimakkaralla ruokaillaan muidenkin Itämeren rantavaltioiden pöydissä.

Tämän huikean skuuppimaisen paljastuksen perusteella voisi päätellä, että lenkkimakkara on todellinen suomalainen perinneruoka. Pääasiallisen aikuisikäni kasvisyöjänä viettäneenä en voi väittää tuntevani makkaroiden historiaa, mutta tuntuu epätodelliselta, että nykyaikaisen kaltainen lenkkieines, joka on kuitenkin vain xx vuotta vanha, voisi olla jonkun kansan perinneruokaa. Pitääpä tiedustella isovanhemmilta, mitä oikeana pula-aikana syötiin ennen lenkkiä, metripizzaa ja hollantilaisia pakasteranskiksia.

Tarinan viisailta ja ekologisen ruokaympyränsä kanssa sulassa sovussa eläviltä balteilta voisimme oppia ainakin sen, ettei kaikista halvin ruoka ole aina edes huonoin valinta ympäristön kannalta. Uskoisin, että lenkkimakkaran hinnalla saa jo parikin kotimaista keräkaalia ja aika monta perunaa.

Ehkä emme vaan vielä ole tarpeeksi syvällä taantumassa, että palaisimme perusasioiden äärelle. Olihan alussa suo, kuokka ja Jussi eikä navetan nurkkaa ja lantakasaa.

Kirjoitti: *Lta

: :